Konsernin emoyhtiöt piilevän arvonlisäverorasituksen kohteena

Juha Laitinen, Partner, PwC

Vuosittainen verobakkanaali hiljeni, kun veronmaksajat on saatu mediassa jaettua kaikkien mahdollisten viiteryhmien perusteella veronmaksu- ja tulorankingiin. Urheilijat, poliitikot, hevimuusikot, stand up -koomikot, vasenkätiset ja sinisilmäiset on laitettu mediassa järjestykseen omassa kategoriassaan. Osansa mediatilasta saivat yritykset, jotka ovat osallistuneet yhteisöverojen alle neljän miljardin kertymän kartuttamiseen.

Mutta kuka maksaa liki 19 miljardia arvonlisäveroa? Helppo vastaus olisi vanhan arvonlisäveron vyöryttämismantran mukaisesti kuluttajat. Näin yksinkertaista periaatteessa yksinkertainen arvonlisäverotus ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin arvonlisäveron vyöryttäminen toimii vain joissain markkinatilanteissa. Vai miten selitetään se, että henkilöauto, joka on ollut verollisessa käytössä ja henkilöauto, josta vähennyksiä ei ole tehty, saavat saman hintalapun autokaupassa, joko fyysisessä tai virtuaalisessa. Markkina määrää auton hinnan riippumatta siitä miten edelliset omistajat ovat autoa käsitelleet. Markkina ei anna armoa myöskään kiinteistöjen hinnoille: on omistaja ollut verovelvollinen tai ei, hinta määräytyy muiden kuin investointikulujen vähennyskelpoisuuden perusteella.

Eurooppalainen arvonlisäverotus kattaa vain puolet bruttokansantuotteesta. Siten verottomiksi kuvatut toimialat kuten rahoitussektori ja vakuutuspalvelujen, terveydenhuollon, koulutus- tai sosiaalihuoltopalvelujen tuottajat ovat mitä suurimmissa määrin tosiasiallisia arvonlisäveron maksajia. Heidän hankintansa sisältävät arvonlisäveron, joka jää heiltä vähentämättä ja siirtyy joko kokonaan tai osittain piilevänä verorasituksena seuraaville tuotannon portaille tai kuluttajille. Eurooppalaisten pankkien on arvioitu maksavan vähentämättä jäävää arvonlisäveroa alihankkijoille ja tavarantoimittajille kymmeniä miljardeja vuosittain.

Viime aikoina tämä piilevän verorasituksen tauti on levinnyt myös toisella tavoin verollista toimintaa harjoittaviin yhtiöihin, erityisesti konserneihin. Suomessakin verovelvolliset ovat vakiintuneesti saaneet laajasti vähentää tuotantopanostensa arvonlisäveron edustamisen kuluja, henkilökunnan työsuhteeseen ja virkistäytymiseen liittyviä kuluja lukuun ottamatta. Verohallinnon tulilinjalle joutuivat kuitenkin ensin yritysjärjestelyt. Osakkeiden myynnin kulut katsottiin kategorisesti verottoman arvopaperikaupan kuluna vähennyskelvottomaksi. Sen jälkeen holdingyhtiöön tai emoyhtiöön hankittujen osakkeiden hankintaan liittyvät kulut kyseenalaistettiin. Samaan aikaan Verohallinto halusi selvittää lukemattomilta yhtiöiltä, onko niillä muitakin arvonlisäverottomia tuloja kuten emoyhtiöiden treasury-toiminnon veloituksia, jotka verohallinnon mukaan voidaan luonnehtia rahoituspalveluksi.

Yhtiöt, jotka ovat toimineet koko arvonlisäverolain ajan vakiintuneella tavalla vähentäen verolliseen liiketoimintaan tehdyt hankinnat, ovat joutuneet aloittamaan valtavat talkoot selvittääkseen, mikä heidän toiminnastaan voisi verottomaksi palveluksi luokiteltavana aiheuttaa vähennysoikeuksien menetyksen. Korkotulot, valuuttasuojauksen tulot, työsuhdeautojen myynti, rahapeliyhtiöiden komissiot ja monet muut rahavirrat ovat muuttuneet hallinnolliseksi tuskaksi verovelvollisissa yhtiöissä. Verottomien kassavirtojen tai muuten verottomiksi uudelleenarvioitujen tulojen aiheuttamien kulujen laskennalle ei ole työkaluja, koska yritykset mieltävät harjoittavansa verollista liiketoimintaa eikä oikeuskäytäntö anna työkaluja vähennyskelvottoman veron laskemiseen. Arvonlisäverotuksessa uudelleenkarakterisointi on tullut pahimpaan mahdolliseen aikaan. Suomi tuskailee EU:n investointitilastojen pohjalla eivätkä lisäkulut tai verotuksen uudelleenarvioinnit helpota tilannetta. Vaikka tuomioistuimet myöhemmin muuttaisivat Verohallinnon linjaukset, ovat vahingot jo aiheutuneet. Treasury-toimintoja voidaan siirtää tulkinnaltaan joustavampiin valtioihin, koska EU:ssa pääomat liikkuvat vapaasti.

Perussyy yritysten kannalta onnettomalle tilanteelle ei ole Verohallinto tai tuomioistuimet. EU:n arvonlisäverojärjestelmä on auttamatta rampa eikä se enää pysty vastaamaan tämän päivän haasteisiin. Se on rakennettu aikana, jolloin maailmankauppa oli murto-osa nykyisestä eikä digitalisoinnista uusine liiketoimintamalleineen ollut signaaleja. Veron keräämisen kannalta arvonlisäverotus on kuitenkin niin tehokas kone, ettei sen korjaamiseen ole tahtoa. Kehittäminen keskittyy veropetosten torjuntaan, mikä suomalaisittain ei ole varsinainen ongelma; olemme EU:n tunnollisin arvonlisäveron tilittäjä. Arvonlisäverovajeemme verrattuna tilastolliseen maksimiin on 4 %, kun se listan toisessa päässä Romanialla on 40 %.

Tunnollisuudesta ei kuitenkaan ole suurtakaan hyötyä, kun koko järjestelmän peruselementti, vähennysoikeus, on muuttunut alkemiaksi. Euroopan unionin tuomioistuimen tuomiot eivät ole kaava, jolla vähennysoikeus aukeaa. Päinvastoin tuomioistuimen lanseeraama oikeusohje, jonka mukaan vähennysoikeus syntyy silloin, kun hankinnalla on suora ja välitön yhteys verolliseen liiketoimeen, on abstrakti ja turhauttava eikä auta pulman selvittämisessä. Kysymys on yksinkertainen: Milloin yhteys syntyy? Verollista toimintaa harjoittavan konsernin rahoitus mahdollistaa sen harjoittaman verollisen liiketoiminnan eikä rahoitustoiminnalla ole itseisarvoa. Yhteys on liiketoiminnan kannalta erottamaton. Miksi verotuksessa pitää keinotekoisesti vääntää liiketoiminnan lainalaisuudet elämälle vieraaksi käsitemössöksi?

Kun arvonlisäverotus otettiin Englannissa 1970-luvulla käyttöön, asetettiin verolle yksi tavoite: sen pitää olla yksinkertainen ja selvä. Tänä päivänä olemme siitä kaukana.

Juha Laitinen toimii asiantuntijana ke 16.12. järjestettävässä Yritysverotus murroksessa -koulutuksessa.