Oma asunto varsinaisena työpaikkana

Harri Hirvonen, Kansainvälisen henkilöverotuksen asiantuntija, OTM, PwC 

Verohallinto päivitti helmikuun puolivälissä työmatkakustannusten korvauksia käsittelevää ohjetta. Minua ja varmasti montaa muutakin lämmittää pitkän odotuksen jälkeen ohjeeseen lisätty lause: ”Palkansaajan asunto voi olla hänen varsinainen työpaikkansa”. Moni yritys on ollut viime vuosina helisemässä verotarkastusten yhteydessä: on sovittu asiallisesti työntekijän kodin olevan hänen varsinainen työpaikkansa, mutta asia ei tunnukaan pätevän verovapaiden työmatkakustannusten näkökulmasta.

Matkakustannuskorvausten verovapaus kodin ja työnantajan toimipaikan välisiltä matkoilta

Jos työntekijän koti on hänen varsinainen työpaikkansa, niin työnantaja voi korvata työntekijän matkakulut myös kodista työnantajan toimipaikkaan verovapaasti, kunhan tätä toimipaikkaa voidaan pitää työntekijän erityisenä työpaikkana tai toissijaisena työpaikkana ja korvaamiselle asetetut kilometrivaatimukset toteutuvat. Työnantaja voi lisäksi maksaa verovapaasti päivärahaa, jos toimipaikkaa pidetään nimenomaan erityisenä työpaikkana, jossa työntekijä työskentelee satunnaisesti ja muut päivärahan edellytykset täyttyvät. Sen sijaan, jos työntekijän varsinaisena työpaikkana pidetään työnantajan toimipaikkaa, ei kodin ja tämän varsinaisen työpaikan välisiä matkakustannuksia voi korvata verovapaasti.

Koti on voitu sopia jo työsuhdetta solmittaessa työntekijän varsinaiseksi työpaikaksi. Kodista voi myös tulla tällainen, kun yrityksen toiminnassa tai työntekijöiden vastuissa tapahtuu muutoksia. Yhtiön toimipaikka voidaan lakkauttaa tai yksittäisen työntekijän vastuualue voi laajeta koskemaan tiettyä maantieteellistä aluetta. Tällöin saattaa tulla tarve sopia, että työntekijän varsinainen työpaikka olisi hänen oma kotinsa. Kun työntekijän kodin ja/tai toimialueen lähellä ei enää ole toimipaikkaa tai työntekijän työtehtävä tai vastuut eivät kiinnity mihinkään työnantajan toimipaikkaan, on ratkaisu työnantajan ja usein myös työntekijän edun mukainen. Kun kyseessä on työsuhteen ehtoihin liittyvä pysyväisluontoinen muutos, jonka johdosta työntekijälle ei ole varattuna työpistettä työnantajan toimitiloissa, myös viranomaisten olettaisi tunnustavan tämän.

Koti voi olla työntekijän varsinainen työpaikka!

Liian usein Verohallinto tulkitsee tilanteen vapaaehtoiseksi etätyöjärjestelyksi tai työntekijän omasta halusta tehdyksi muutokseksi, joka käytännössä estää verovapaiden matkakustannusten korvaamisen kodin ja työnantajan toimipaikan välillä. Tässä tilanteessa työnantajayhtiön tulisi puolustaa ja perustella muutoksen syntyneen työnantajan intresseistä, jotta Verohallinto voisi pitää kotia varsinaisena työpaikkana. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että Verohallinnon vuonna 2009 julkaisemaan työmatkakustannusten korvauksia käsittelevään ohjeeseen tehtiin lisäys koskien etätyötä. Koti on voinut olla tuloverotuksen näkökulmasta työntekijän varsinainen työpaikka ennen tämän ohjeen ilmestymistä. Uudesta etätyötä koskevasta ohjeesta sai kuitenkin kuvan, että kotona tapahtuvaa työskentelyä pidetään etätyönä ja kuin vaivihkaa vanha verotuskäytäntö alkoi tiukentua. Tämän jälkeen monet järjestelyt varsinaisen työpaikan sopimisesta omaan kotiin on kyseenalaistettu verotarkastusten yhteydessä ja ne on tulkittu sopimuksiksi vapaaehtoisesta etätyöstä. Verohallinto on sanellut, että työnantajan toimipaikka on varsinainen työpaikka.

Etätyöstä annetun ohjeistuksen mukaan työnantajan toimipistettä voidaan pitää kotoa käsin työskentelevän työntekijän erityisenä työpaikkana, jos hän käy tässä työnantajan toimipaikassa esimerkiksi keskimäärin yhden päivän kuukaudessa. Tämän perusteella yksi päivä kuukaudessa on ohjeen mukaan satunnaista ja tilapäistä – ja useampi ei ole? Sitä ei tuoda esiin, mihin tämä esimerkinomainen ohje perustuu. Se saattaisi perustua Konserniverokeskuksen yksittäistapauksessa antamaan ratkaisuun, jota Verohallinnossa on ainakin osittain alettu käyttää kiveen hakattuna sääntönä. Tällaiseen yksioikoiseen työpäivien määrään perustuvaan ohjeeseen ei löydy tukea lainsäädännöstä tai julkaistusta oikeuskäytännöstä. Arvioni mukaan ohjeessa ei sinällään ole virhettä, vaan virhe piilee siinä, että ohjetta luetaan lakina. Oikeasti sen pitäisi olla vain apuväline, jonka perusteella tehdään kokonaisharkintaan liittyviä ratkaisuja.

Maalaisjärki käyttöön?

Jos oma koti on työntekijän varsinainen työpaikka, niin maalaisjärjen mukaan käynnit asiakkaiden luona, viranomaisissa sekä oman työnantajan toimipaikoissa ovat satunnaisia ja tilapäisiä käyntejä erityisillä työpaikoilla, jos kokonaistarkastelun perusteella voidaan sanoa, että

  • käynnit eivät toistu usein ja/tai niillä ei ole toistuvaa kaavaa
  • käynnit johtuvat erilaisista tilapäisistä tarkoituksista
  • käynnit eivät liity työntekijän pysyväisluonteiseen vastuuseen tai tehtävään ko. paikassa jne.

Jos tekisimme katugallupin ja kysyisimme keneltä tahansa, mikä käyntitiheys voitaisiin katsoa tilapäiseksi ja satunnaiseksi, saamme hyvin todennäköisesti vastaukseksi aivan muuta kuin yksi päivä kuukaudessa. Tilapäisyyden arvioinnin kannalta oleellisempaa olisi, nähdäänkö vierailuissa toistuva kaava. Ovatko vierailut säännöllisesti toistuvia ja tietyllä tiheydellä siis vakituisia?

Jokainen yritys haluaisi välttää ennakoitavuuteen ja sopimusvapauteen liittyvän ongelman. On siten positiivista, että ohjeeseen on lisätty alussa mainitsemani lause asunnosta varsinaisena työpaikkana. Verohallinnon virkamiehet voivat ohjetta tulkitessaan ymmärtää selvemmin, että työntekijän koti ”voi” olla varsinainen työpaikka eikä tämä sovittu työsuhteen ehto liity alati yleistyvään etätyöskentelymahdollisuuteen. Ja jos näin on, työnantajan oma toimipiste voi olla erityinen tai toissijainen työpaikka, jossa käydessään työntekijällä olisi oikeus saada (ja työnantajalla olisi oikeus maksaa) verovapaita matkakustannuskorvauksia.

Verohallinnon yksittäisten virkamiesten ei tulisi voimassa olevan ohjeen perusteella sivuuttaa työsuhteen osapuolten sopimusvapautta ja monimuotoisen työelämän johdosta tehtyjä pysyviä erityisjärjestelyjä. Ymmärrän hyvin, että Verohallinnon tulee puuttua ylilyönteihin ja väärinkäytöksiin. Siinä tapauksessa, että yritys on hoitanut sopimisen asiallisin syin ja tarkoituksena ei ole palkita koko henkilöstöä verovapailla matkakustannuksilla, veroviranomaisen ei tulisi haaskata kenenkään resursseja eikä muuttaa lakia omilla tulkinnoillaan ja ohjeillaan.